Sijaisfiiliksiä

Opettajat ovat toisinaan poissa koulusta sairauden, lapsen sairauden, koulutusten tai esim. kokousten vuoksi.
Joiltain osin voimme hoitaa töitä jaetusti otona eli oman työn ohella, mutta aina parempi on, kun saamme luokkaan kokonaan oman aikuisen.

Sijaishankinta on rehtorin tehtävä, ellei opettajalla ole jo jotakin omaa ideaa työpäivänsä paikkaamiseen. Puhelin käteen ja soittamaan, siitä se lähtee. Jos ei tärppää heti ensi soitoilla, otetaan sijaislistat esille ja katsotaan, kuka olisi vapaana. Tutuille ehdokkaille on helpompi soittaa, kuin tuntemattomille, ja oma-aloitteisille ja kokeneille henkilöille helpompi kuin niille, jotka vaativat kovasti ohjausta ja silmällä pitämistä. Tutut huikkaavat toisinaan, että minullekin voisi soittaa, mutta eipä aamukiireessä ole aikaa etsiä tietoja, vaan homma hoituu valmiiden listojen tai Kunterekryn kautta.

Sijaisen osakaan ei aina ole helppo. Täytyy ottaa luokka "lennosta" haltuun ja hoidella myös opetustehtävät ryhmänhallinnan ohessa. Ensimmäinen kerta uudella koululla on aina haastavin, kun tilat, oppilaat ja opettajat ovat kaikki uusia ja outoja, koulun omista arkikäytänteistä puhumattakaan. Koulun näkökulmasta sijaisen tärkein tehtävä on pitää homma hallussa, ohjata oppilaat oppimaan ja estää kahnaukset ja riidat. Kokemus luo onneksi varmuutta, ja jostain uusienkin sijaisten kanssa pitää lähteä liikkeelle.

"Me ollaan aina tällaisia sijaiselle", sanoivat vauhtiveikko-oppilaat iloisesti virnistellen sijaiselleen. Voih, ajattelee tilanteesta luokan oma opettaja sekä rehtori. Mutta sitä vartenhan me olemme koulussa, opettamassa ja kasvattamassa lapsia myös poikkeustilanteiden varalta, ja mieluummin hyvällä kuin pahalla.

      Terv. nimim. Virnuilevat oppilaat maanantaina tapaava opettaja

      PS. Kiitos kaikille sijaisilleni!

Vekkuli kepponen :)

Meninpä tässä pari päivää sitten oppitunnille reippaana ottamaan oppilaat huomaani.
Vaan mitä ihmettä luokassa odottikaan! Oppilaat olivat kiitettävän rauhassa paikoillaan, mutta
pojilla oli pipot päässä ja hupparien huput tiukasti silmillä. Voi ei, ajattelin siinä pienesti huokaisten.
Ystävällisesti kehotin ottamaan pipot ja huput pois päästä. Siinä he sitten toimivat pyydetysti, paitsi kaksi poikaa.
Katsoin luokan perälle ja vihjaisin yksittäistä poikaa nimeltä.
- Max. Ei mitään reaktiota.
- MAX. Ei vieläkään reagointia. Ihmettelin kyllä aika paljon, sillä ei homma yleensä vaadi kuin yhden huomautuksen.
- MAX!! Ja silloin  purskahti nauruun paitsi Max ihan toiselta suunnalta, Ville katsomaltani paikalta, ja koko luokka!

Pojat jekuttivat minua vaihtamalla huppareita, pipoja ja paikkoja ja ope meni lankaan, että helähti.

Varmaankin saimme lisävuosia ja ainakin iloista mieltä koko porukalle, kun yhdessä nauroimme jekulle.

PS. Ei tämä reksi nyt ihan kamalan pelottava taida olla, kun jekutustakin tulee ;)

Vanhemman omatunto kolkuttaa?

Oma koti kullan kallis.
- Ihan varmasti pitää paikkansa ja näin sitä rakkaudella omasta kodista ajatteleekin, vaikka elämä on sarja paitsi myötä- myös vastoinkäymisiä.
     

Omat vanhemmat ovat lapsen ja nuoren parhaat kasvattajat.

- Kyllä, ei ole montakaan poikkeusta tätä toteamusta vastaan.

On kuitenkin monta isoa ja pienempää tilannetta, jolloin itse kullakin arviointi pettää ja tulee tehtyä, tai oltua tekemättä, vastoin omia tavoitteitaan ja arvojaan.

Maltoitko sinä

- puhua lapsellesi arvostavasti ja kasvattaen?

- viedä pikkuväen tarhaan/ kouluun huutamatta ja raahaamatta?

- kysellä päivän kuulumisia?

- laittaa kännykän kiinni, jotta saisit olla rauhassa lapsesi kanssa?

- leikkiä lapsesi kanssa?
- viettää leffailtaa?
- käydä puistossa/ uimassa/ museossa?

Laatuaika ei edelleenkään ole onni ja autuus, mutta toisinaan olisi hyvä keskittyä ihan oikeasti lapsia varten. Pelkkä paikalla oleminen ei aina riitä, lapsi kaipaa vanhempiaan myös olemaan läsnä.

Annetaanpas omatunnon kolkutella, ja vastataan kolkutukseen, ehkä entistä herkemmin,

varaamalla laatuaikaa lapselle, joka ei kovin kauan olekaan niin pieni lapsi!

Pientä hupia kauppareissulta tyttären kanssa!

Hiihdot on hiihdetty, iloisesti myös vapaa-ajalla

Ei tarvitse enää toimittajien ja keski-ikäisten koulumuistelijoiden tulla sanomaan, että koululaiset inhoavat hiihtoa! Se on ihan muuta, m.o.t.

Iloiset punaposkiset tytöt ja pojat huiskauttivat liikuntatunnilla yhdyslatua "paljon nopeemmin kuin viimeksi" ja pitivät sitten pienen mehutauon ladun vierellä. Hiki päässä ensimmäiset vauhtiveikot viilettivät jo opettajia vastaan ja sujahtivat sen siliän tien kotiin saakka. Toppatakki oli ihan liikaa mutta hymy ei hyytynyt. Ehkä sitten kotona iski väsy...

Iloista puheensorinaa latujen leveydeltä oli hauska kuunnella, siitä lauleskelusta puhumattakaan: "Hei me hiihdetään, hei me hiihdetään, la la laa laa la laa." Eväsreput selässä, kavereiden kanssa jutellen, taisi matka taittua aika kivasti.

"Me käytiin eilen Riutassa, eikä menty lisälenkkiä. Mut meillä oli eväät ja mehut ja syötiin ne siinä."
"Ope, me hiihdettiin eilen Riuttaan ja mentiin siellä vielä niitä lisälenkkejä!"

Jihaa, jes jes!!
Tämä oli liikunnan opettajan unelmien täyttymys; lapset oikeasti hiihtävät myös vapaa-ajalla!

PS.
Oikein paljon kiitoksia myös vanhemmille, jotka ovat hankkineet koululaisilleen monot ja sukset. Koulun varastosta saa lainavälineitä, mutta repertuaarissa on hiukan parantamisen varaa. Pitää toivoa taas joitakin lahjoituksia ja koettaa kiertää parit kirpputorit kauden päätteeksi.

Kasvukipuja

Ex-kollegani tapasi rinteessä ex-oppilaansa. Tästä oppilaskohtaamisesta ja tietenkin monesta muusta (työasiasta) juttelimme, kun satuimme pitkästä aikaa kohdakkain.

Mainiointa tuon ex-oppilaan kohdalla oli se, että iloinen laskija oli oikein kohtelias ja fiksu ja filmaattinen. Ei näkynyt piiruakaan siitä, että luokassa oli joskus otettu yhteen aika tiukastikin, kiukkua, huutamista ja kyyneliä unohtamatta.

Vaan mitäpä me menneistä. Ne olivat niitä kasvukipuja. Ei taida olla sellaista ihmistä, pientä tai suurta, joka välttyisi matalapaineelta. Etenkin opettajat tietävät, että jokainen päivä ja kohtaaminen kasvattavat niin oppilaita kuin meitä ammattikasvattajiakin. Todella ihanaa ja sykähdyttävää onkin tavata vapaa-ajalla iloisia nykyoppilaita tai iloisia ex-oppilaita. On toki niitäkin nykyisiä tai exiä, jotka eivät ole iloisia ja joita kaihertavat sanotut ja tehdyt, vaan sellaista se elämä on. Aina emme kohtaa rinteessä iloisina.

Toisiamme kasvattaen, kipujen jälkeen maailmassa taas paremmin pärjäten,
ihanan iloista viikonloppua!

Opettajan työn pieniä huippuhetkiä

Koulumaailman arki ei ole tasaista vaan se on melkoinen sillisalaatti opetusta ja kasvatusta, perustunteja ja säätämistä, etenemistä ja palaamista sekä aikataulumuutoksia ja toteutuneita suunnitelmia. Tottumattomalle se, että aina ei edetä suunnitelmien tai aikataulutuksien mukaisesti, voi tuntua ahdistavalta. Opettajille homma on kuitenkin tuttua, sillä koulun perustoiminnan nopeatkin muutokset ovat aivan peruskauraa ja nopeat päätökset ja reagointi saumaton osa opettajan työtä ja ammattitaitoa.

Opettajan työn huippuhetkiä ovat usein pienet, arjesta esim. erityisellä rauhallisuudella tai elävyydellä erottuvat tuokiot. Kollega kertoi nautiskellen, kuinka 3.luokkalaiset etsivät itsekseen pupisten Raamatun kohtia. Homma onnistui tuskaistenkin harjoittelukertojen jälkeen upeasti, rauhallisesti ja hipihiljaa. Itse pidin ympäristötiedon tuntia 25 oppilaan kanssa tietokoneluokassa. Siellä tytöt ja pojat etsivät innoissaan tietoja siilistä. Hiljaista ei todellakaan ollut, mutta äänet liittyivät kyllä kaikki tavalla tai toisella annettuun tehtävään. Julkaisukynnykseni kotiin kerrottavaksi asti ylitti myös Fronter -merkintöjen positiivisuus. Olipa ihana päättää työviikko kirjaamalla oppilaille hyvää palautetta opiskelusta ja kavereiden kanssa toimimisesta!