Useimmat opettajat pitävät työstänsä. He ovat opiskelleet sitä varten korkeakoulututkinnon, joka sinällään ei vielä rakenna yhtään opettajakandidaattia valmiiksi. Ihan oikea työ omalla luokkavastuulla antaa aikanaan tiedon ja tunteen arjesta, sen sujumisesta tai haasteista lasten ja vanhempien kanssa. Koulutuksen lisäksi monella opettajalla on muutakin kokemusta lasten ja nuorten kanssa työskentelystä. Näillä harrastus- ja yhdistyskokemuksilla onkin hyvin suuri merkitys niin työn ensimmäisinä vuosinä ryhmänhallinnan ja heterogeenisten ryhmien kanssa kuin jatkossakin arkilinkkinä ympäröivään yhteiskuntaan. Monet opettajat tosin haluavat omalla vapaa-ajallaan tehdä asioita, joihin työpaikkakunnan kouluikäiset eivät juurikaan kuulu.
Työohjausta pidetään itsestään selvyytenä esimerkiksi koulupsykologeilla tai -kuraattoreilla, jotka kohtaavat työssään oppilaita, joilla on niin monenlaisia huolia ja murheita, että aikuistenkin pitää saada käsitellä "niskaan kaadettuja" asioita kollegiaalisesti ja ohjatusti, jotta edelleen jaksavat olla oppilaiden ja perheiden tukena.
Moni asia painaa myös opettajien mieltä jo kauan ennen kuin tapaukset etenevät esim. erityisopettajalle, kuraattorille, psykologille, perheneuvolaan, lastensuojeluun tai sairaalaan. Nämä sidosryhmät kuuluvat nykyiseen koulutyöhön saumattomasti, niin arkipäiväisinä ilmiöinä, että aina ei tule edes huomanneeksi kuinka syvissä vesissä peruskoulun arjessa uidaankaan.
Opettajille ei suoraan viran puolesta kuulu ammatillista työnohjausta. Siksi pitääkin kuunnella itseään ja jaksamistaan hyvin tarkasti ja keventää mieltään siellä, missä se mitenkään on mahdollista. Vaitiolovelvollisuus koskee kaikkia opettajia, ja oppilashuollolliset asiat pidetään tietenkin vain sen porukan tiedoissa, joita asiat suoraan koskevat.
On kuitenkin sallittua kertoa työpäiviensä iloista ja suruista sekä onnistumisen hetkistä ja epäonnistumisista. On sallittua kertoa, että jokin asia harmittaa vietävästi tai jokin toinen asia on piristänyt päivää oikein roppakaupalla. Nimiä ei keskusteluissa mainita, eikä sellaisia asioita, joista kuuntelija saattaisi arvata sanojakin enemmän. Yleisellä tasolla juttelu on ihan riittävä tarkkuus arkikeskusteluihin.
Kollegakeskustelut ovat loistavia, jopa parhaita. Opettajainhuone on juurikin sitä varten, että saa kertoa työkavereilleen iloisia asioita, pohdintojaan sekä harmituksiaan. Joskus toiset vain kuuntelevat, mutta toisinaan voi saada myös vinkkejä tai uutta näkökulmaa asioihin. Opehuoneet ovat keskusteluita varten! Siellä ne juovat kahvia ja höpöttävät. Kyllä. Yksi loistava työnohjauksellinen, moniosaajien ja moni-ikäisten kokoontumispaikka!
Opettajien puolisot ovat mielestäni työnohjauksen mestareita! Meillä ainakin herra X kuuntelee ihastuksiani tai vihastuksiani oikein sujuvasti. Tai siis kuulee. Jutut menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tärkeintä onkin puhua pulputtaa jollekin ihmiselle! Samalla siinä kuuntelee itseään, omia sanojaan, tunnustelee mietteitään, ja usein myös selkiyttää ajatustensa virtaa. Ei siinä kuuntelijan tarvitse koko aikaa olla skarppina. Toisinaan kyllä maalaisjärkinen tai myös miehinen kommentti tekee oikein hyvää, jos itse meinaa antaa jollekin jutulle liian suuren painoarvon.
Työnohjauksen saa monella alalla laskea työtunteihin. Kuinkahan monta tuntia sitä onkaan parannettu maailmaa kollegoiden, ystävien, kavereiden, perheen ja puolison kanssa viime aikoina? Aika monta. Toki, onneksi(!), kaikki keskustelut eivät liity työhön mitenkään, mutta onpa ihanaa, että on korvia, joille voi jutella. Eikä se halauskaan pahaa tee, kun maailma tuntuu tummalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti