Kauniista perinteistä rakentuu hyvien aikojen kultajyviä, joiden avulla jaksamme vaikeammat ajat hitusen paremmin. Hetkiin ja tilaisuuksiin tarttumalla saa itseltään pois sitku, mutku, joskus ja kunhan kerkeän -levyn soinnin. Sitä kannattaa toisinaan oikein harjoitella, sillä hektisessä menossa ja paikoista ja päivistä, tehtävistä ja velvollisuuksista toisiin siirtyessä ei aina ehkä muista, mikä oikeasti on tärkeää.
Onko työsi sinulle maailman tärkeintä? Vai perhe? Kumman laitat siis kalenterissa etusijalle? Ovatko harrastukset ja luottamustehtävät sinulle tärkeämpiä kuin perheen yhteiset elokuvahetket? Oletko hyvä, arvostettu ja tehokas tyyppi, vain kun kalenterisi on täpötäynnä? Uskallatko ottaa riskin ohjelmoimattomalle illalle tai viikonlopulle? Rohkenetko istahtaa television ääreen, vai podetko huonoa omatuntoa, kun katsot sitä?
Pakkopysäytyksellä viimeistään joudumme laittamaan elämämme arvot kohdilleen. Se on karu tapa. Läheisen poismeno, sairastuminen tai läheltä-piti -tilanne eivät anna pienintäkään vaihtoehtoa pohtia, milloin olisi sopiva hetki syvällisemmin miettiä omaa elämää ja omia valintoja; se hetki tulee varoittamatta, juuri silloin, itkuineen kaikkineen.
Kenellekään en toivoisi moista shokkihoitoa, vaan itselle kuten kaikille muillekin soisin, että ajattelemme läheisiämme ajoissa ja riittävästi, tapaamme ja soittelemme, sähköpostittelemme ja tekstailemme jne. Tämän tavoitteen äärellä olen tehnyt ratkaisuita pitkin viime vuosiani, mutta uusintavetäisy perusasioiden äärelle on tänäkin syksynä tullut kantapään kautta.
Toivon, että koulumme oppilailla ja henkilökunnalla perheineen on ollut hyvä jouluaika. Aina ei voi valita seuraansa, mutta mukava juhla-aika ja rauhoittuminen pimeän ajan keskellä tuovat varmasti jaksamista kaikille. Lahjat on mukavia ja ihaniakin, mutta parasta lienee kuitenkin yhteinen aika. Itse olisin aattoiltana jatkanut joululaulujen laulamista ja soittamista porukalla vaikka kuinka kauan...
Hyvää uutta vuotta ja tapaamisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti